Mikko Nummelin

Kategoria: Yleinen

  • Suomessa ”luova tuho” tuottaa usein pitkäaikaistyöttömyyttä, ylivelkaantumista ja asunnottomuutta

    Monet ekonomistit ovat pohtineet, että liike-elämä ja markkinatalous uudistuvat tehokkaimmin ”luovan tuhon” voimalla, jossa hyvät liikeideat ja käytännöt menestyvät ja heikommat tuhoutuvat, korvautuakseen tehokkaammilla tavoilla toimia. Ajatus on sinällään järkevä, mutta siihen on suhtauduttava varauksella silloin kun sitä sovelletaan politiikassa.

    Suomessa paisuneita asumiskustannuksia halutaan alentaa kiristämällä asumistuen myöntämisedellytyksiä ja leikkaamalla tukisummia. Ideana on, että tällöin saadaan vuokrapyynnöt alemmiksi kun vuokranantajat eivät voi laskea vuokraan mukaan niin isoa yhteiskunnan tuen osuutta. Tämä on johtanut Suomessa vuokralaisten maksuvaikeuksiin ja häätöihin etenkin isoimmilla kaupunkiseuduilla. Ongelmaksi on monilla tullut, että markkinat eivät ole ehtineet reagoida tai eivät reagoi lainkaan alentuneisiin tukiin ja uutta asuntoa ei löydykään.

    Suomessa on myös tehty ja aiotaan tehdä leikkauksia, jotka suoraan heikentävät työllisyyttä tai tekevät osa-aikatyön vastaanottamisesta kannattamatonta. Työpaikkojen välillä ei kuitenkaan liu’uta kovin sulavasti, vaan kun kerran jää työttömäksi, riski työttömyyden pitkittymisestä kasvaa jyrkästi. Riskiä lisää, jos koulutus on vanhentunutta ja yhteiskunnan tukea päivittää sitä ei saa kun aikuiskoulutustukikin on lakkautettu. Matalapalkkaisilla on harvoin säästöjä, joilla maksaa lisäkoulutuksia kun kaikki on mennyt elämiseen kädestä suuhun. Mainittakoon, että Suomessa 40-50-vuotiaiden ikäluokassa keskimääräinen aika työttömäksi työnhakijaksi jäämisestä uuden työn löytämiseen kestää noin vuoden, iästä riippuen hieman vuoden molemmin puolin. Vuosi on kuitenkin monille karmean pitkä aika olla työttömänä ja romuttaa henkilökohtaisen talouden. Osa ei palaa töihin koskaan vaan kirjataan lopulta työkyvyttömyyseläkkeelle. Työkyvyttömyyseläkkeitä kirjataan Suomessa ennätysmääriä mielenterveyssyistä jopa alle 35-vuotialle kun työkyky on rapautunut pitkäaikaistyöttömyyden aikana.

    Monissa tapauksissa työttömyys ja asunnottomuus yhtyvät kierteeksi. Työn tai asunnon puuttuessa toisen hankkiminen omin voimin on vaikeaa ja ilman yhteiskunnan tukea monet ovat lopulta ilman kumpaakaan. Suomessa tarvitaan jatkossakin asunto ensin-periaatetta, jolla vältytään se, että ihmiset joutuvat epätyypillisiin asumismuotoihin vastentahtoisesti kuten asuntoloihin, kimppa-asumiseen tai asumiseen tarkoittamattomissa paikoissa asumiseen. Erityisen hankalaksi tilanteen tekee kun tilanteeseen joutuvat lapsiperheet. Niissä usein lopulta lastensuojelu vie lapset ja aikuiset jäävät tyhjän päälle. Yli vuoden keskimäärin kestävät työttömyysjaksot, joista jotkut jäävät lopullisiksi, reilusti ennen eläkeikää ovat kestämättömiä ja kertovat yksilön epäonnistumisen sijasta tai sen rinnalla yhteiskunnan epäonnistumisesta. Vapaiden markkinoiden ohella tarvitaan yhteiskunnan väliintuloa ajoissa, vaikka se maksaisi ensi kädessä jonkin verran.

  • Sukupuolten tasa-arvosta säästämisestä

    Viime aikoina on lähinnä vakuutusyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murron alustuksesta alkanut keskustelu aikuisten hoivavastuusta ikääntyneistä vanhemmistaan. Keskusteluissa on selkeästi ilmennyt, että nämä hoivavastuut kasautuisivat enimmäkseen naisille, joiden ansiotyössä käymisen mahdollisuudet hankaloituisivat. Tarkoituksena olisi ilmeisesti se, että taloudellisesta elatuksesta ja rahan tuomisesta perheen pöytään vastaisi ainoastaan mies, mikäli olisi riittävän hyvätuloinen ja elatusvastuu puolisosta olisi nykyistä ankarampi. Keskusteluissa on tuotu esiin myös perheverotus, joka tarkoittaisi sitä, että puolisoiden bruttotulot laskettaisiin yhteen ja veroa maksettaisiin ikään kuin kummankin puolison oma palkka olisi puolet yhteispotista. Jos puolisoiden palkkaero olisi edes keskinkertainen, niin tämän ja progression vuoksi heikompituloisen puolison, joka useimmiten on nainen, ei kannattaisi tehdä ansiotyötä.

    Näissä on motiivina säästöjen lisäksi mahdollisesti perheen perustamisen helpottaminen ja enempien lasten saanti. Kuitenkin sivuseurauksena pienten lasten äidit jäisivät työelämän ulkopuolelle ja keski-ikäiset naiset myöhemmin, mikäli hoitovastuita tulee omista vanhemmista, jolloin eläkettäkään ei kerry. Tällainen ajatustapa on vieras pohjoismaisille hyvinvointiyhteiskunnille, joissa korostetaan sukupuolten tasa-arvoa, vaikka tällaisia rakenteita näkee muualla maailmalla myös EU:n sisällä. Ja jos naisten ansiotyöura on hankala, korkeakouluttautumisestakin tai miesvaltaisiin ammatteihin kouluttautumisestakin voi sellaista tulla. Opintovelkojen maksua varten olisi hyvä, jos opintojen jälkeen saisi myös palkkaa.

    Sekä oikeiston että vasemmiston radikaalit ehdotukset työelämä- ja sosiaaliturvauudistuksista saattavat kummuta eräästä yhteisestä lähtökohdasta, joka on toivottomuus saada Suomessa työllisyysastetta parannettua ja julkista taloutta oikaistua. Siihen tarjotaan oikeiston puolelta usein tätä tinkimistä sukupuolten tasa-arvosta ja vasemmiston puolelta perustuloa ja perintöjen, ansiotulojen ja omaisuuksien konfiskatorisen suurta verotusta. Oikeiston puolelta näkyy myös enemmän pelko siitä, että nuorten miesten työttömyys olisi yhteiskunnalle kaikkein vaarallisinta lajia olla työelämän ulkopuolella. Jos työelämän ulkopuolelle voi siivota perheenäitejä tai eläkeläisiä muunlaiselle statukselle, sitä pyritään käyttämään.

  • ”Markkinoiden” ylittävien sijoitusten tuotto-odotusten riskeistä

    Tässä kirjoituksessani pureudun edellisen eläkejärjestelmäkirjoitukseni keskellä mainittuun kohtaan, jonka totesin siellä sivuseikaksi, mutta jonka tärkeämpi sisältö on syytä sisäistää, jotta ymmärtää, miksi pitkäaikaisiksi tarkoitetut sijoitukset tai sosiaalivakuutusjärjestelmät on hoidettava varovaisuusperiaatteella. Viittasin siellä martingaaleihin, jotka ovat stokastiikassa satunnaismuuttujien jonoja, joissa kunkin uuden satunnaismuuttujan odotusarvo on aina sama riippumatta aiemmista jonossa olleista satunnaismuuttujista. Esimerkkejä tällaisista on lukuisia, mutta tässä käsiteltäköön ensin vain yhtä, koska se liittyy riskisijoittamiseen. Kyseessä on ns. uhkapelaajan dilemma.

    Yksinkertaisimmassa muodossaan uhkapelaajan dilemma menee niin, että pelaaja lähtee liikkeelle 0 rahayksiköstä ja päästäkseen pelaamaan hän lainaa velkojalta 1 rahayksikön ja panostaa sen. Puolikkaan todennäköisyydellä pelaaja voittaa sen vastineeksi 1 rahayksikön lisää ja puolikkaan todennäköisyydellä menettää sen. Näinollen 1. kierroksen jälkeen pelaajan tilanne on joko -1 (eli yksi yksikkö velkaa) tai +1, (eli yksi yksikkö voitolla). Jos pelaaja on hävinnyt lainaamansa rahayksikön, hän voi pyytää uutta lainaa, jonka jälkeen hän sijoittaa peliin 2 rahayksikköä ja päätyy toisen kierroksen jälkeen joko tilanteeseen +1 tai -3. Jos hän häviää vielä tämänkin kierroksen, hän voi yrittää lainata 4 rahayksikköä ja päätyä 3. kierroksen jälkeen tilanteeseen +1 tai -7. Pelaajan tulee siis ”vain” odottaa ensimmäistä voittoaan ja hän on lainan takaisin maksettuaan päässyt alkutilanteesta 0 joka tapauksessa siihen, että hän on voittanut 1 rahayksikön. Pomminvarma voitto siis?

    Itse voiton odotusarvo ja kokonaissumma on siis +1, mutta entä, jos tutkitaan sen summan odotusarvoa, jonka verran pelaajan on käytävä tappiolla päästäkseen tavoitteeseensa? Puolikkaan todennäköisyydellä pelaaja voitti 1. kierroksella, joten siitä tulee 0. Neljäsosan todennäköisyydellä pelaaja voitti 2. kierroksella, joten siitä tulee 1/4*(-1). Seuraavat termit ovat 1/8*(-3), 1/16*(-7) jne. ja todistuksen sivuuttaen tämä summa on miinus ääretön geometrisen summan kaavaa sopivasti soveltaen. Tämä tarkoittaa sitä, että tappioiden odotusarvolla ei ole rajaa ja jossakin määrässä menee aina se raja, jolloin luotto loppuu eikä lisää velkaa saa seuraavaan kierrokseen.

    Tämä on drastinen esimerkki, mutta sama pätee kaikkeen sijoittamiseen, jossa yritetään ns. voittaa markkinat pitkillä aikaväleillä. Markkinoiden merkitys voi olla eri sijoittajille hieman erilainen johtuen inflaatiosta, ohjauskoroista, bruttokansantuotteesta tai sisäpiiritiedoista, mutta liian suurissa tuotto-odotuksissa, joissa uusilla sijoituksilla pyritään kattamaan vanhojen mahdollisia tappioita tai jäämistä tuotto-odotusten alapuolelle on aina tuo yllämainittu riski ja äärettömän suuri tappioiden odotusarvo, jos jatkaa sijoittamista velkavivulla. Nykyisten tietojen mukaan edesmenneen talousrikollisen Bernard Madoffin sijoitusrahastot alkoivat mennä alunperin luisuun juuri liian suurten tuotto-odotuslupausten takia, jotka oli ylimitoitettu vain lievästi, mutta jotka väistämättä johtivat vuosikymmenten aikaskaalassa tappioihin ja lopulta pelkkään pyramidipeliin lopullista romahdusta odottamaan. Suomalaisia esimerkkejä löytyy 90-luvun lamaa edeltäneestä kasinopelistä, kuten Peter Fryckmanin liiketoimista.

    Jos tuotto-odotukset mitoittaa alle ”markkinoiden”, on edelleen olemassa tappioriskejä, koska markkinoilla harvemmin esiintyy arbitraasia eli takuuvarmaa tuottoa, mutta merkittävää on, että tappioiden suuruuden riski rajautuu usein äärelliseksi. Nollakasvussa tuotto-odotuksen voi määrittää esimerkiksi niin, että aiotaan voittaa korkeintaan 0,9 yksikköä, ja suostutaan häviämään korkeintaan 1,1 yksikköä. Eläkevakuutusyhtiöt joutuvat siis lain velvoittamina ostamaan turvallisuutta pikavoittojen asemesta, kuten edellisessä artikkelissa mainittiinkin. Jos joku riski toteutuukin, koko järjestelmä ei kaadu siihen vaan se on aina paikattavissa eläkemaksujen korotuksilla, eläkeiän nostolla tai indeksejä rukkaamalla vain lievästi. Siksi en itse luonnehtisi eläkejärjestelmää pyramidihuijaukseksi, koska siinä on julki lausuttuna se, ettei luvata huipputuottoja vaan halutaan minimoida riskit, vaikka se tarkoittaisi lieviä tappioita odotusarvoisesti muuhun talouden kehitykseen verrattuna. Tällaista järjestelmää olisi myös vaikea myydä täysin vapaaehtoisena.

  • Monet eivät ymmärrä eläkejärjestelmän tarkoitusta

    Jos on sanottu, että perintövero on kaikkein inhotuin vero (mitä se ei todennäköisesti ole, koska se kohdistuu vain vähemmistöön kaikista perillisistä!), niin vielä selvemmin ilmenee esimerkiksi verkkopalvelu X:ssä ja mielipidekirjoituksissa, että yrittäjän eläkemaksu YEL on varmaan kaikkein inhotuimpia sosiaalivakuutusmaksuista. Tämän lisäksi pienet ja keskisuuret työnantajat harmittelevat myös työntekijän eläkemaksujen TyEL kokonaissuuruutta kun työntekijä- ja työnantajamaksut lasketaan yhteen. Sekä TyEL että YEL ovat karkeasti ottaen noin neljäsosa kaikista työtuloista.

    Sanna Marinin hallituskaudella yrittäjän eläkejärjestelmää uudisteettiin niin, että yrittäjä ei saa vapaasti ilmoittaa haluamaansa työtuloa vaan eläkevakuutusyhtiö esittää siitä oman arvionsa, joka sitoo yrittäjää, jos siitä ei valita. Arvio perustuu yrittäjän tekemän työn arvoon ikään kuin sen tekisi palkattu työntekijä. On kuitenkin rajoitettu, ettei työtuloa saa tarkastaa useamman vuoden määräaikana 4000€ suuremmaksi kuin aiemmin ilmoitettu työtulo, jos yritys on perustettu ennen vuotta 2023. Tällä on haluttu välttää yrittäjän kassavirran kannalta kohtuuttomia tilanteita, mutta monille se ei tunnu riittävän.

    Joidenkin yrittäjien käyttämä perustelu haluttomuudelle maksaa eläkevakuutusmaksua on se, että saman saisi muka tuottamaan paremmin itse sijoittamalla, mainiten joitakin yli normaalin hintakehityksen poskettomasti ylittäviä summia kuten 10% vuosituottoja. 10% ”vuosituotot” lienevät mahdollisia vain, jos sijoittaminen on martingaaliperiaatteista, jossa uusilla sijoitussummilla kurotaan aina kiinni vanhoja tappioita. Tällainen pyramidi kuitenkin romahtaa siihen, että vaikka martingaalin odotusarvo on vakio tietyllä halutulla tasolla, sen varianssi on kuitenkin ääretön, jolloin mahdollisia tappioita ei ole mitenkään rajattu muuhun kuin sijoitusrahojen ja luoton loppumiseen. Tämä on kuitenkin sivujuonne varsinaisesta asiasta …

    On nimittäin niin, että eläkemaksut eivät ole sijoituksia vaan sosiaalivakuutuksia. Sosiaalisia siksi, että ne ovat pakollisia kuten verot ja vakuutuksia siksi, että niissä varaudutaan tiettyihin vakuutustapahtumiin. Jos mikään vakuutustapahtuma ei realisoidu, maksun menettää ja eläkkeiden tapauksissa ne menevät yhteiseen hyvään. Jos vakuutustapahtuma realisoituu, saa järjestelmästä rahaa ulos, joskus paljonkin enemmän kuin sinne on maksanut. Eläkevakuutusjärjestelmän vakuutustapahtumia ovat mm. korkea ikä (yleisin), sairastuminen, työttömyys ja konkurssit, vammautuminen tai perheellistyminen eli kaikki, mitkä uhkaavat viedä työkyvyn tai kyvyn jatkaa itse yritystään. Tästä syystä niitä maksetaan. Niissä joudutaan tekemään kuitenkin tulontasauksia, koska kaikkein pienimmät palkat eivät kerrytä riittävästi eläkettä, joka riittäisi minkäänlaisiin perustarpeisiin. Toimeentulotukea paremmaksi ratkaisuksi on keksitty takuueläke, joka tarkoittaa summaa, joka maksetaan vähimmäiseläkkeenä. Se voi koostua joko kansaneläkkeestä tai kansaneläkkeestä ja työ/yrittäjäeläkkeestä osittain. Työeläke on kansaneläkettä arvokkaampaa, koska nykyään vain ensinmainittua saa enää nostaa Suomesta ulkomaille. Tämä muuttui varsin hiljattain.

    Välillä monet ihmettelevät, miksi tällaiset budjetissa kalliit rahoitushimmelit on kuitenkaan perustettu ensi sijassa. Joissakin maissa ei ole eläkejärjestelmää ja aikanaan ei Suomessakaan. Yhteiskunnissa, joissa ei ole eläkejärjestelmää on usein nuorten aikuisten velvollisuutena elättää paitsi lapsensa, myös suvun vanhukset kun ovat ikänsä ja terveydensä puolesta joutuneet työkyvyttömiksi. Aikanaan tämä siis oli tavallista maatalousyhteiskunnissa. Muutos tähän tuli kun sotien jälkeen teollistumisen myötä väkeä alkoi muuttaa entistä enemmän kaupunkeihin töiden ääreen. Tämä hajotti suurperheet ja yhä useammin suvun nuoret ja vanhukset jäivät eri paikkakunnille asumaan. Kaupungeissa ei myöskään ollut maatalouden kaltaista elintarvikeomavaraisuutta. Tämä sai ammattiliitot vaatimaan, että työntekijöillä tulee olla kaupungeissa sosiaaliturva ja vanhuuden turva ja sitä varten neuvottelemalla sovittiin eläkejärjestelmän ja työttömyysvakuutusjärjestelmän perusteista.

    Yrittäjien eläkejärjestelmää kehitettäessä yrittäjillä ei ollut yhtä vahvaa liittojen tai järjestöjen edustusta, joten järjestelmä jäi lähtökohtaisesti reikäisemmäksi kuin työeläkejärjestelmä (TyEL) tai maatalousyrittäjien eläkejärjestelmä (MyEL). YEL-järjestelmän kipuilut ovat poliittista, rahoituksellista ja teknisistä veloista, joihin ei aikanaan puututtu ajoissa.