Mikko Nummelin

Avainsana: eläkkeet

  • Sukupuolten tasa-arvosta säästämisestä

    Viime aikoina on lähinnä vakuutusyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murron alustuksesta alkanut keskustelu aikuisten hoivavastuusta ikääntyneistä vanhemmistaan. Keskusteluissa on selkeästi ilmennyt, että nämä hoivavastuut kasautuisivat enimmäkseen naisille, joiden ansiotyössä käymisen mahdollisuudet hankaloituisivat. Tarkoituksena olisi ilmeisesti se, että taloudellisesta elatuksesta ja rahan tuomisesta perheen pöytään vastaisi ainoastaan mies, mikäli olisi riittävän hyvätuloinen ja elatusvastuu puolisosta olisi nykyistä ankarampi. Keskusteluissa on tuotu esiin myös perheverotus, joka tarkoittaisi sitä, että puolisoiden bruttotulot laskettaisiin yhteen ja veroa maksettaisiin ikään kuin kummankin puolison oma palkka olisi puolet yhteispotista. Jos puolisoiden palkkaero olisi edes keskinkertainen, niin tämän ja progression vuoksi heikompituloisen puolison, joka useimmiten on nainen, ei kannattaisi tehdä ansiotyötä.

    Näissä on motiivina säästöjen lisäksi mahdollisesti perheen perustamisen helpottaminen ja enempien lasten saanti. Kuitenkin sivuseurauksena pienten lasten äidit jäisivät työelämän ulkopuolelle ja keski-ikäiset naiset myöhemmin, mikäli hoitovastuita tulee omista vanhemmista, jolloin eläkettäkään ei kerry. Tällainen ajatustapa on vieras pohjoismaisille hyvinvointiyhteiskunnille, joissa korostetaan sukupuolten tasa-arvoa, vaikka tällaisia rakenteita näkee muualla maailmalla myös EU:n sisällä. Ja jos naisten ansiotyöura on hankala, korkeakouluttautumisestakin tai miesvaltaisiin ammatteihin kouluttautumisestakin voi sellaista tulla. Opintovelkojen maksua varten olisi hyvä, jos opintojen jälkeen saisi myös palkkaa.

    Sekä oikeiston että vasemmiston radikaalit ehdotukset työelämä- ja sosiaaliturvauudistuksista saattavat kummuta eräästä yhteisestä lähtökohdasta, joka on toivottomuus saada Suomessa työllisyysastetta parannettua ja julkista taloutta oikaistua. Siihen tarjotaan oikeiston puolelta usein tätä tinkimistä sukupuolten tasa-arvosta ja vasemmiston puolelta perustuloa ja perintöjen, ansiotulojen ja omaisuuksien konfiskatorisen suurta verotusta. Oikeiston puolelta näkyy myös enemmän pelko siitä, että nuorten miesten työttömyys olisi yhteiskunnalle kaikkein vaarallisinta lajia olla työelämän ulkopuolella. Jos työelämän ulkopuolelle voi siivota perheenäitejä tai eläkeläisiä muunlaiselle statukselle, sitä pyritään käyttämään.

  • Monet eivät ymmärrä eläkejärjestelmän tarkoitusta

    Jos on sanottu, että perintövero on kaikkein inhotuin vero (mitä se ei todennäköisesti ole, koska se kohdistuu vain vähemmistöön kaikista perillisistä!), niin vielä selvemmin ilmenee esimerkiksi verkkopalvelu X:ssä ja mielipidekirjoituksissa, että yrittäjän eläkemaksu YEL on varmaan kaikkein inhotuimpia sosiaalivakuutusmaksuista. Tämän lisäksi pienet ja keskisuuret työnantajat harmittelevat myös työntekijän eläkemaksujen TyEL kokonaissuuruutta kun työntekijä- ja työnantajamaksut lasketaan yhteen. Sekä TyEL että YEL ovat karkeasti ottaen noin neljäsosa kaikista työtuloista.

    Sanna Marinin hallituskaudella yrittäjän eläkejärjestelmää uudisteettiin niin, että yrittäjä ei saa vapaasti ilmoittaa haluamaansa työtuloa vaan eläkevakuutusyhtiö esittää siitä oman arvionsa, joka sitoo yrittäjää, jos siitä ei valita. Arvio perustuu yrittäjän tekemän työn arvoon ikään kuin sen tekisi palkattu työntekijä. On kuitenkin rajoitettu, ettei työtuloa saa tarkastaa useamman vuoden määräaikana 4000€ suuremmaksi kuin aiemmin ilmoitettu työtulo, jos yritys on perustettu ennen vuotta 2023. Tällä on haluttu välttää yrittäjän kassavirran kannalta kohtuuttomia tilanteita, mutta monille se ei tunnu riittävän.

    Joidenkin yrittäjien käyttämä perustelu haluttomuudelle maksaa eläkevakuutusmaksua on se, että saman saisi muka tuottamaan paremmin itse sijoittamalla, mainiten joitakin yli normaalin hintakehityksen poskettomasti ylittäviä summia kuten 10% vuosituottoja. 10% ”vuosituotot” lienevät mahdollisia vain, jos sijoittaminen on martingaaliperiaatteista, jossa uusilla sijoitussummilla kurotaan aina kiinni vanhoja tappioita. Tällainen pyramidi kuitenkin romahtaa siihen, että vaikka martingaalin odotusarvo on vakio tietyllä halutulla tasolla, sen varianssi on kuitenkin ääretön, jolloin mahdollisia tappioita ei ole mitenkään rajattu muuhun kuin sijoitusrahojen ja luoton loppumiseen. Tämä on kuitenkin sivujuonne varsinaisesta asiasta …

    On nimittäin niin, että eläkemaksut eivät ole sijoituksia vaan sosiaalivakuutuksia. Sosiaalisia siksi, että ne ovat pakollisia kuten verot ja vakuutuksia siksi, että niissä varaudutaan tiettyihin vakuutustapahtumiin. Jos mikään vakuutustapahtuma ei realisoidu, maksun menettää ja eläkkeiden tapauksissa ne menevät yhteiseen hyvään. Jos vakuutustapahtuma realisoituu, saa järjestelmästä rahaa ulos, joskus paljonkin enemmän kuin sinne on maksanut. Eläkevakuutusjärjestelmän vakuutustapahtumia ovat mm. korkea ikä (yleisin), sairastuminen, työttömyys ja konkurssit, vammautuminen tai perheellistyminen eli kaikki, mitkä uhkaavat viedä työkyvyn tai kyvyn jatkaa itse yritystään. Tästä syystä niitä maksetaan. Niissä joudutaan tekemään kuitenkin tulontasauksia, koska kaikkein pienimmät palkat eivät kerrytä riittävästi eläkettä, joka riittäisi minkäänlaisiin perustarpeisiin. Toimeentulotukea paremmaksi ratkaisuksi on keksitty takuueläke, joka tarkoittaa summaa, joka maksetaan vähimmäiseläkkeenä. Se voi koostua joko kansaneläkkeestä tai kansaneläkkeestä ja työ/yrittäjäeläkkeestä osittain. Työeläke on kansaneläkettä arvokkaampaa, koska nykyään vain ensinmainittua saa enää nostaa Suomesta ulkomaille. Tämä muuttui varsin hiljattain.

    Välillä monet ihmettelevät, miksi tällaiset budjetissa kalliit rahoitushimmelit on kuitenkaan perustettu ensi sijassa. Joissakin maissa ei ole eläkejärjestelmää ja aikanaan ei Suomessakaan. Yhteiskunnissa, joissa ei ole eläkejärjestelmää on usein nuorten aikuisten velvollisuutena elättää paitsi lapsensa, myös suvun vanhukset kun ovat ikänsä ja terveydensä puolesta joutuneet työkyvyttömiksi. Aikanaan tämä siis oli tavallista maatalousyhteiskunnissa. Muutos tähän tuli kun sotien jälkeen teollistumisen myötä väkeä alkoi muuttaa entistä enemmän kaupunkeihin töiden ääreen. Tämä hajotti suurperheet ja yhä useammin suvun nuoret ja vanhukset jäivät eri paikkakunnille asumaan. Kaupungeissa ei myöskään ollut maatalouden kaltaista elintarvikeomavaraisuutta. Tämä sai ammattiliitot vaatimaan, että työntekijöillä tulee olla kaupungeissa sosiaaliturva ja vanhuuden turva ja sitä varten neuvottelemalla sovittiin eläkejärjestelmän ja työttömyysvakuutusjärjestelmän perusteista.

    Yrittäjien eläkejärjestelmää kehitettäessä yrittäjillä ei ollut yhtä vahvaa liittojen tai järjestöjen edustusta, joten järjestelmä jäi lähtökohtaisesti reikäisemmäksi kuin työeläkejärjestelmä (TyEL) tai maatalousyrittäjien eläkejärjestelmä (MyEL). YEL-järjestelmän kipuilut ovat poliittista, rahoituksellista ja teknisistä veloista, joihin ei aikanaan puututtu ajoissa.