Mikko Nummelin

Avainsana: koulutus

  • Alaikäiset kuuluvat kouluun ja oikeaan aikaan kesälomalle, eivät töihin

    Viime aikoina on aktivoitunut vanha keskustelu koulujen kesälomien siirtämisestä niin, että ne alkaisivat kahta viikkoa myöhemmin kuin nyt, eli vasta kesäkuun puolivälissä ja loppuisivat elokuun loppupuolella. Tällä kertaa vain keskustelu on käynnistynyt hämmentävään vuodenaikaan, koska juuri nyt ulkona näkyy ehdotuksen ongelmallisuus. Jo toukokuussa kesän merkit lisääntyvät, kesäkuun alussa tulee todennäköisesti jo lämpökin, lisääntynyt valo on varma asia ja kevätlukukautta on käyty pitkään. Kesälomaa odotetaan varmasti monissa kouluissa hartaasti jo nyt kun viimeiset koeviikot ovat käynnissä ennen loppuarvostelua.

    Aiemmin oli tavallista, että kesälomien siirtokeskustelu aktivoitui elokuussa, koska elinkeinoelämä nosti esiin työvoiman tarpeen. Lasten ja nuorten kesätyövoima oli tavallista ennen vuosituhannen vaihdetta, mutta käytännössä kesätyöperinne hiipui. Sanna Marinin hallituskaudella tehty toisen asteen uudistus käytännössä poisti 15-19-vuotiaat työvoimasta ja vaikutus oli juridisesti lukukausien aikaa koskeva ja käytännössä ympärivuotinen. Kamppailu lukiopaikoista ja korkeakoulupaikoista on tiukkaa ja etenkin korkeakoulupaikkoja haettaessa yli puolet jää rannalle. On sanomattakin selvää, että jos loma-ajat ja illat ovat menneet töissä, se on pois valmentautumisesta. Parhaimpiin paikkoihin pääsee usein maksullisten valmennuskurssien kautta.

    Minun mielestäni alaikäisen työvoiman käytön hiipuminen on sivistysvaltion merkki, joka on toteutunut vain rikkaimmissa länsimaissa. Köyhemmissä maissa ja vielä runsas puoli vuosisataa sitten Suomessakin monien koulunkäynti katkesi aikaisin siksi, että köyhien lapset vedettiin töihin. Jotkut saattoivat käydä vain kuusi vuotta kansakoulua ja koko koulutusura oli siinä. Nykyään oppivelvollisuuden pituus on kaksinkertaistunut kahteentoista vuoteen.

    Elinkeinoelämän järjestöjen on syytä tarkastaa näkemyksiään olemassa olevien realiteettien mukaisiksi ja rakentaa liiketoimintansa sellaiseksi, että työtehtävät tekevät aikuiset työehtosopimusten mukaisilla ehdoilla ja palkoilla, oli kysymys turismista tai mistä hyvänsä. Koululaisten lomien rukkaamista ei terveen liiketoiminnan edellytyksenä tarvita. Mainitsen tämän siksi, että vanhaan aikaan nimenomaan lapsityövoima oli (nykyisen maahanmuuttajatyövoiman tavoin) halpatyövoimaa, jossa etenkin palkkauksessa joustettiin paljon alaspäin ja muissakin työehdoissa, jos lapsi ei käynyt koulua.

  • Lastensuojelun jälkipalvelussa olevat nuoret ja opintolaina

    Kuusi päivää sitten astui voimaan toimeentulotuen uudistus, joka kiristi huomattavasti toimeentulotuen saamisen edellytyksiä. Viime päivinä nostettiin esiin yksi muutos, jota voi pitää yksiselitteisesti haitallisena, 18-vuotta täyttäneiden nuorten, jotka ovat olleet sijoitettuna lastensuojeluyksikköihin aiempina vuosina, edellytetään hakevan opintolainaa toisen asteen opintojaankin varten ennen kuin voivat anoa toimeentulotukea.

    Kyseessä on kuitenkin riskiryhmä, jossa lastensuojelun piiriin joutuminen on usein johtunut vakavista sosiaalisen elämän vaikeuksista, mielenterveysongelmista, huumeista ja pikkurikollisuudesta. Tällaisissa tapauksissa työttömyysriski ja maksuhäiriöriski on kohonnut varhaisessa aikuisiässä eikä laina ole hyvä ensisijainen avustuskeino. Toimeentulotuen sijasta pitäisi mahdollisesti opintotuki tai asumistuki antaa korotettuna.

    On monesti nähty, että kun yhteiskunta ei ota nuoresta aikuisesta tai aikuisiän kynnyksellä olevasta nuoresta koppia, joku muu, kuten rikollisjengit ovat valmiita sen kopin ottamaan ja sen jälkeen Rikosseuraamuslaitos. Vastaavasti sodan aikana osa kotirintamalle jääneestä väestöstä, joilla oli toimeentulovaikeuksia, ottivat mielellään vastaan ylimääräistä rahaa vihollisen agenteilta tietoja vastaan eli ryhtyivät vakoojiksi. Tällaisia tapauksia on tosiasioihin perustuen dokumentoitu esimerkiksi Esa Anttalan sotaromaaneissa.

  • Sukupuolten tasa-arvosta säästämisestä

    Viime aikoina on lähinnä vakuutusyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murron alustuksesta alkanut keskustelu aikuisten hoivavastuusta ikääntyneistä vanhemmistaan. Keskusteluissa on selkeästi ilmennyt, että nämä hoivavastuut kasautuisivat enimmäkseen naisille, joiden ansiotyössä käymisen mahdollisuudet hankaloituisivat. Tarkoituksena olisi ilmeisesti se, että taloudellisesta elatuksesta ja rahan tuomisesta perheen pöytään vastaisi ainoastaan mies, mikäli olisi riittävän hyvätuloinen ja elatusvastuu puolisosta olisi nykyistä ankarampi. Keskusteluissa on tuotu esiin myös perheverotus, joka tarkoittaisi sitä, että puolisoiden bruttotulot laskettaisiin yhteen ja veroa maksettaisiin ikään kuin kummankin puolison oma palkka olisi puolet yhteispotista. Jos puolisoiden palkkaero olisi edes keskinkertainen, niin tämän ja progression vuoksi heikompituloisen puolison, joka useimmiten on nainen, ei kannattaisi tehdä ansiotyötä.

    Näissä on motiivina säästöjen lisäksi mahdollisesti perheen perustamisen helpottaminen ja enempien lasten saanti. Kuitenkin sivuseurauksena pienten lasten äidit jäisivät työelämän ulkopuolelle ja keski-ikäiset naiset myöhemmin, mikäli hoitovastuita tulee omista vanhemmista, jolloin eläkettäkään ei kerry. Tällainen ajatustapa on vieras pohjoismaisille hyvinvointiyhteiskunnille, joissa korostetaan sukupuolten tasa-arvoa, vaikka tällaisia rakenteita näkee muualla maailmalla myös EU:n sisällä. Ja jos naisten ansiotyöura on hankala, korkeakouluttautumisestakin tai miesvaltaisiin ammatteihin kouluttautumisestakin voi sellaista tulla. Opintovelkojen maksua varten olisi hyvä, jos opintojen jälkeen saisi myös palkkaa.

    Sekä oikeiston että vasemmiston radikaalit ehdotukset työelämä- ja sosiaaliturvauudistuksista saattavat kummuta eräästä yhteisestä lähtökohdasta, joka on toivottomuus saada Suomessa työllisyysastetta parannettua ja julkista taloutta oikaistua. Siihen tarjotaan oikeiston puolelta usein tätä tinkimistä sukupuolten tasa-arvosta ja vasemmiston puolelta perustuloa ja perintöjen, ansiotulojen ja omaisuuksien konfiskatorisen suurta verotusta. Oikeiston puolelta näkyy myös enemmän pelko siitä, että nuorten miesten työttömyys olisi yhteiskunnalle kaikkein vaarallisinta lajia olla työelämän ulkopuolella. Jos työelämän ulkopuolelle voi siivota perheenäitejä tai eläkeläisiä muunlaiselle statukselle, sitä pyritään käyttämään.

  • Koulutuspolitiikkaa pitäisi uudistaa työelämäpainotteisemmaksi

    Koulutuspolitiikkaa pitäisi uudistaa työelämäpainotteisemmaksi

    Viime ja nykyinen hallitus ovat uudistaneet koulutuspolitiikkaa monilla tavoilla, Marinin kauden merkittävä saavutus oli toisen asteen koulutuksen saattaminen pakolliseksi, jolloin valtio korvaa oppimateriaalit, kun taas Orpon hallitus on kohdistanut sekä koulutukseen ja opintososiaalisiin etuuksiin jyrkkiä leikkauksia.

    On selvää, että hintalapusta huolimatta Marinin hallituksen uudistus tuli tarpeeseen oikeansuuntaisena, koska leikkaaminen jokseenkin kaikkialta ei ainakaan edistä koulutuksen laadun parantamista. Toisaalta järjestelmässä on valuvikoja, jotka ovat kehittyneet siihen pidemmällä aikavälillä ja joita myöskään Marinin toisen asteen uudistus ei korjannut.

    Yksi perusongelma on se, että peruskoulusta pääsee läpi liian vähillä taidoilla. Jopa luku-, kirjoitus- ja laskutaito saattaa olla erittäin puutteellinen ja siitä huolimatta kertaakaan ei jää luokalle, saa ehtoja tai joudu kymppiluokalle. Tälle pohjalle on huono rakentaa mitään ja pitkäaikaistyöttömyysriski on erittäin korkea. Jotkut voivat myös päästä lukioon huonoilla taidoilla ja valita siellä jatko-opintosyistä pitkän matematiikan. Lopputuloksena se, että pahimmillaan lukio jää kesken kun siellä ei pärjää ja mitään ammattiakaan ei ole tultu hankkineeksi.

    Toinen pienempi ongelma koskee korkea-astetta. Yksi on se, että vaikka ammattikorkeakoulututkinnot rinnastetaan kandidaatintutkintoihin ja ylemmät ammattikorkeakoulututkinnot maisterintutkintoihin, verratessa näitä yliopistojen oppimääriin, huomataan, että monien ammattikorkeakoulujen vaatimustaso on heiveröinen. Matematiikassa ja insinööriaineissa ei välttämättä päästä kovin paljoa, jos lainkaan, lukion vaatimustason yläpuolelle. Tämäkin voi näkyä työmarkkinaongelmina.

    Tutkin seuraavassa korjaavia toimenpiteitä, joiden kustannustaso ei mielellään ylittäisi Marinin hallituksen loppupuolen mukaista standardia, koska valtiontalouden tilanne on tiukka ja rahaa ei voi koulutukseenkaan lisätä ympäriinsä eri kohteisiin vaikutusarvioita tutkimatta.

    Yksi perusasia on siis peruskoulun vaatimustason korottaminen. Jos alkaa näyttää siltä, että osa oppilaista etenee liian hitaasti tai ei lainkaan esimerkiksi puutteellisen kielitaidon takia, heille on tarjottava apuopetusta ja normaaliin opiskelutasoon yltävien oppilaiden on saatava työrauha. Häiriköinti ja turha mobiililaitteiden näprääminen vievät monesti motivaation kaikilta. Tukiopetusta on tarjottava niin aikaisin, että ehtoihin tai luokalle jättämisiin ei jouduta kuin viimesijaisina keinoina. Kymppiluokkaa tai vastaavaa järjestelyä kuitenkin tulisi tarjota aktiivisesti, jos on alusta alkaen selvää, että oppilas ei selviä toisen asteen koulutuksesta. Luku-, kirjoitus- ja laskutaidon riittävästä omaksumisesta on aina huolehdittava.

    Peruskoulun ja toisen asteen materiaalikulut ovat nykyisellään huomattavat. On kuitenkin koululaisten oikeuksien kannalta tärkeää, että ne rahoitetaan julkisista varoista eikä käydä vanhempien kukkarolla. Peruskoululaiset ja toista astetta aloittavat ovat liian nuoria, jotta heidän voisi odottaa elättävän itseään työllään, koska työnteko voi vain sotkea koulunkäynnin sen kriittisessä vaiheessa. Tästä syystä oppimateriaalien kustannussäästöihin tulee pyrkiä soveltamalla avoimilla lisensseillä olevaa oppimateriaalia, kuten huolella tarkastettua wikisisältöä tai vapaaehtoisvoimin teetätettyjä materiaaleja, joita on ollut saatavissa ainakin matematiikasta aikapäivää. On kestämätöntä, jos pieni oppikirjavihkonen maksaa yli kaksikymppiä ja niitä on oppilailla roppakaupalla.

    Toinen aste tulisi uudistaa radikaalisti niin, että varmistettaisiin tehokkaammin ammattipätevyyden saavuttaminen. Tähän vastataan parhaiten ammattilukiojärjestelmällä. Niissä kaikki suorittavat yleissivistävän moduulin I, jossa täydennetään peruskoulun oppimäärää jonkin verran. Näitä opintoja suoritettaisiin noin vuosi. Sen lisäksi tulisi suorittaa joko yleissivistävä moduuli II, joka vastaa loppua lukion oppimäärää tai ammatillinen moduuli, joka vastaa tiettyä ammattitutkintoa. Nämä moduulit saisi suorittaa myös yhdistettynä, jolloin tutkinnon kokonaispituus menee noin nelivuotiseksi.

    Edellä esitetyssä järjestelmässä keskeinen idea on, että jos peruskoulusta on valmistuttu tiettyä tasoa kuten 8:n lukuaineiden keskiarvoa vaatimattomammin, ammatillisen moduulin poisjättäminen olisi kielletty. Tässä ennakoidaan sitä, että pelkät yleissivistävät opinnot menisivät sen verran heikosti, että edellytykset jatkaa ammattikorkeakouluun tai yliopistoon pelkästään niillä olisivat keskinkertaista huonommat. Tällöin lopputuloksena on toisen asteen tutkinto ilman ammattipätevyyttä ja jatkokoulutuspaikkaa ja mahdollisesti työttömyyttä ja lukuisia välivuosia. Ideana on, että mahdollisimman moni, joka tarvitsisi, saisi ammatin jo 20. ikävuoteen mennessä. Vaikka ammatillinen moduuli tulisi joillekin pakolliseksi, ei se estäisi kaksoistutkinnon tekemistä.

    Ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen koulutustarjontaa on käytävä läpi niiden tason osalta ja heikoimpiin opetussuunnitelmiin puututtava. On myös tarkasteltava eri alojen työllistämisvaikutuksia ja sisäänoton tulee olla kapeampaa aloille, joissa voidaan hyvällä syyllä olettaa olevan korkea valmistuneiden työttömyys. Tämän tarkastelun tulee koskea myös yliopistotutkintoja.